perjantai 25. heinäkuu 2014

Rakkautta rakkautta vaan

Rakkaudesta  siihen, miten muutamaan yhteenliitettyyn sanaan voikin kätkeytyä tuhansia ajatuksia, mutta myös rakkaudesta sanomaan. Mitään hyvää maailmaan tuskin koskaan on vihaamalla tullut. Jos jotakin aion tuleville lapsilleni joskus opettaa, niin se on tämä. Ja se, että pahoista unista pääsee kaikkein parhaiten eroon, kun keksii niille maailman hullunkurisimman lopun.


keskiviikko 23. heinäkuu 2014

Etikettien kanssa naimisiin

Vieraat ilman avecceja. Muumilusikat. Ei mitään sinistä. Täydellinen epävarmuus ottaakko miehen nimi, pitääkkö oma vai ottaakko joku aivan muu. Hääbudjetista puhuminen. Päätös olla hankkimatta vihkisormusta. Yksi perhe vain puoliksi kutsuttuna. Paljaat varpaat. Eripariset kahvikupit. Niistä koostuu meidän häiden lista, lista asioista, jotka tekevät häistä itsemmenäköiset. Ja samalla lista asioista, jotka on vähintään yhdestä jäätelötötteröstä leimattu joksikin aivan kammottaviksi säädyttömyyksiksi. Nimittäin etikettivirheiksi.

(kuvat: Ruffled)

Ennen omia häitä nauroin pieneen partaani hääpareja, joille tuli kamala stressi siitä, että häistä haluttaisiin omannäköiset, mutta kun sukulaiset haluaa muuta. Eihän sitä nyt tolvanat niille sukulaisille häitä pidetä, vaan itselleen, pohdin ja päätin, että meidän häistä tulee ainakin ihan puhtaasti sellaiset kuin me haluamme. Kunnes ajankohtaiseksi tuli omat häät, ja tuli omien häiden ensimmäinen oikeasti pohdituttanut asia: avecit, kaukaiset sukulaiset, serkut, joiden kanssa ei olla tekemisissä. Avec-aihe puhututti paljon täällä blogissakin, sukulaisaihe lähinnä omassa lähipiirissä, Kimmon ja äitini kesken. Oma näkökulma oli tehdä omista häistä omannäköiset sellaisten ihmisten keskellä, joiden kanssa olisi muutenkin paljon tekemisissä, ja kenen läsnäolo oikeasti tuntuisi merkityksellisimmältä, vastapuolen näkökulma oli varsin yksiselitteinen: no mutta kun etiketit. Seuraavaksi puhuin siitä, miten mummani intohimoinen arabian kahvikuppien keräily pääsee huipentumaan häihimme, tuleehan kaikille vieraille keskenään erilainen kuppi nenänsä eteen, ja saavatpa teenjuojatkin eteensä todennäköisesti kahvikupin, ja tämän on kyllä niin kovin meidännäköistä. Ja taas aiheesta oltiin ihmeissään, koska hei, juhlavuus ja etiketit!

Juhlavuus ja etiketit, juhlien onnistuvuuden ja tulevan avioliiton laadun ehdoton tae. Ei voi mennä Linnan juhliin nännit puvun läpi näkyen, saati maagista pukukoodistoa viisi senttiä liian lyhyellä helmalla rikkoen. Ei voi syödä hääkakkua muumilusikoilla, eikä voi kutsua niitä ihmisiä keitä häihinsä haluaa. Koska joku voi loukkaantua ja koska on etiketit. Nuo mustavalkoiset, joustamattomat etiketit, joiden pelkkä olemassa olo määrittää sen, miten jokaisen ihmisen tulee toimia. Etiketit, joiden taakse ei tarvitse nähdä, koska etiketit ovat etiketit, ei niitä nyt voi kyseenalaistaa.

Ymmärrän kyllä etikettejä silloin, kun ne ovat tapa ilmaista kohteliaisuutta ja kunnioitusta toisen juhlia kohtaan. En menisi valkoisessa maksimekossa ystäväni häihin enkä kirkkoon taikka moskeijaan olkapäät paljaana. En laittaisi hautajaisiin päälleni punaista kukkamekkoa tai saapuisi yhden hengen kutsulla toisen juhliin avecin kanssa. Mutta nyt minä en olekaan menossa kenenkään toisen juhliin. Nyt olen järjestämässä ihan omia juhlia, ja muistaakseni en ole menossa naimisiin tapakouluttajien saati etikettikirjaston kanssa, vaan minä olen menossa naimisiin Kimmon kanssa. Etiketit on hyvä olla mielessä, mutta niitä voi myös rikkoa. Ne eivät ole mikään absoluuttinen totuus, eivätkä ne yksin ole peruste minkään tekemiselle tai tekemättä jättämiselle. Ne voivat avata keskustelun, mutta ilman perustelua ne ovat tyhjiä. Ja silloin, ihan puhtaasti itsekkäänä, minkäänlaisista kiveen kirjoitetuista etiketeistä välittämättä minä teen juhlistani juuri sellaiset, kuin minä itse haluan. Kuin me yhdessä haluamme. Joten jos me päädymme tekemään järjestelyissä etikettivirheen, niin sitten päädymme. Elämä jatkuu,  Ja juhlista tulee aidosti sellaiset kuin meidännäköistä on.


sunnuntai 20. heinäkuu 2014

Kolme kirjaa myöhemmin

Viimein aikaa lukea, sanon ehkä joka kerta, kun kirjapostauksen olen aloittanut, mutta nyt sitä ehkä viimein todella tarkoitan! Lomaa on neljä viikkoa takana, ja kokonaan luettuja kirjoja kolme, ehkä tähän kuuden kirjan lomatavoitteeseen vielä päästään. Ihan mieletöntä, kun ehtii hyvällä omallatunnolla kirjojen parissa viettää vaikka koko kesän, muistin taas miksi tämä maailman paras harrastus todella on!

♥ = ei sytyttänyt 
♥ ♥ = luettava, ja ehkä jopa ihan ok
♥ ♥ ♥ = hyvä, joskaan ei vielä ihan lemppari
♥ ♥ ♥ ♥ = tykkäsin todella, voisi jo sanoa lemppariksi
♥ ♥ ♥ ♥ ♥ = täysi kymppi, puhdasta rakkautta ja muuta sen sellaista

Chimamanda Ngozi Adichie : Kotiinpalaajat 

♥ ♥ ♥ 

Yhden lempikirjailijani uusin teos, Kotiinpalaajat, on ollut yksi odotetuimmista kirjoista, joita olen tahtonut lukea. Tällä kertaa Adichie maalaa tarinaa kahdesta teini-iässä rakastuneesta ihmisestä, jonka kohtalo ja Nigerian poliittinen tilanne ajaa erilleen, toisen opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja toisen laittomaksi siirtolaiseksi Lontooseen. Kun Ifemelu päättää palata Yhdysvalloista Nigeriaan, kohtaa hänen ja nuoruuten rakkautensa Obinzen tiet ensimmäistä kertaa lähes kahteen vuosikymmeneen.

Olisin ihan hurjasti halunnut pitää tästä kirjasta enemmän, rakastaa tätä yhtä paljon kuin Adichien aikaisempia teoksia, tempautua mukaan ja uppoutua tähän maailmaan, antaa tälle kirjalle neljä tai viisi tähteä. Mutta silti jo puolessa välissä mietin, miksei tämä vain uppoa. Tarina on ihana, mutta ei yllättävä, kerronta on kaunista, muttei lumoavaa. Aihe on ajankohtainen ja koskettava, mutta niin kaukana omasta arjesta, että siitä ei tule samaistuttava. Ja ei kai sen samaistuttava voikaan olla, koska vaikea tällaisena ensimmäisen maailman ihmisenä on oikeasti maahanmuuttajuutta samalla tavalla ymmärtää, kun se ei itseään koske. Oli siihen maailmaan silti taas ihana päästä mukaan, saada uutta näkökulmaa, mutta kun aiheesta olen terävempiäkin kirjoja lukenut, jäi tästä kirjasta toivomaan ehkä ihan vähän vielä hiotumpia kohtia. Mutta toisaalta, se todennäköisesti oli realistisempi kuin laimennetut tai kärjistetyt versiot samasta aiheesta, mikä lopulta teki siitä oikestaan todella kauniin. Ja nyt tämän kirjoitettuani taidan kuitenkin antaa sille kolme tähteä. Ihan vain koska voin.

Lisa See : Lumikukka ja salainen viuhka 

♥ ♥ ♥ 

1800-luvun Kiinaan sijoittuva tarina naisesta, Liljasta, jonka sydämessä on kaikkein eniten tilaa omalle sielunsisarelleen, laotonginilleen, Lumikukalle. Tyttöjen kohtalot sitoutuvat yhteen jo lapsina, ennen heidän jalkojensa sitomista, ja yhteinen taival kestää elämän loppuun saakka. Kirja on tarina rakkaudesta kulttuurissa, jossa se ei avioliittoon kuulu ja ystävyydestä paikassa, josta se itsekkyyden ja itsekeskeisyyden taakse välillä katoaa.

Euron kirppislöytö on ollut kirjahyllyssäni jo puolisen vuotta, puolesta puhui Goodreadsin hyvä keskiarvosana, vastaan taas jotenkin hieman naivilta kuulostava nimi. Nyt kesällä siihen kuitenkin tartuin, ja onneksi tartuin! Kerronta on varsin helppoa, kirja kevyttä luettavaa sen rankoista aiheista huolimatta. Osa vastoinkäymisistä oli välillä kirjoitettu hieman liiankin lakonisesti, kirjan päähenkilö oli lukijan näkökulmasta välillä raivostuttavankin yksinkertainen, mutta tarinan moniulotteisuus ja avartavuus antoi silti varsin paljon. Tästä kolmikosta tämä oli ehdottomasti paras ja suositeltavin, jos aihepiiri vain kiinnostaa!

Pauliina Rauhala : Taivaslaulu 

♥ ♥

Nykyhetkeen sijoittuva rakkaustarina kahdesta lestadiolaisesta nuoresta, Viljasta ja Aleksista, sekä heidän henkisestä kamppailustaan uskonnon vaatimien säännösten alla. Hurjan paljon hehkutettu teos niin mediassa kuin blogeissakin tarttui käteen Varkauden kirjastossa, ja olihan tämä luettava. Lopulta sen luinkin yhdessä päivässä, kovin oli siis nopeasti luettu ja helppo teos!

Korkeat odotukset ja ensimmäisen puoliskon ihanat lauseet ja suurta maalaava kerronta ei johtaneetkaan vaikuttuneisuuteen vaan ennemmin “ai tässäkö tämä nyt oli” -oloon. Ei kirja pettymys ollut, enkä edes tiedä odotinko siltä jotain enemmän etukäteen, mutta jollain tapaa se jäi silti keikkumaan hyvän ja keskinkertaisen välille. Olisin halunnut pitää tästäkin enemmän, mutta siihen olisi kaivattu enemmän eheyttä loppuun ja jotain vähän voimakkaampaa kokonaisuuteen. Kirjassa oli yhtäaikaa vähän liikaa kaikkea ja liian vähän sitä jotain, se jäi irralliseksi ja vähän ontuvaksi. Ihan luettava silti, ymmärrän kyllä, miksi tästä yleisesti on niin kovin pidetty.

Onko joku ylläolevista kirjoista teille tuttu, mitä te olette niistä pitäneet?


torstai 17. heinäkuu 2014

Ihan varkauspäissään

No, onkos tytöistä kiva tulla sieltä maalta kaupunkiin mummin luokse kyläilemään?“, kysyi mummin koiraystävä, nainen, jonka kanssa isoäitini aina koiriaan Lahden puistoissa ulkoilutti ja kerran Varkaudesta kylään tulleet pojantyttärensä mukaan otti. Olin ehkä kahdeksan, mutta kovin tuohtunut, en minä maalta ole, minä olen kaupungista. Ei Varkaudessa ole peltoja, lehmiä saati maataloutta, minä asun omakotitaloalueella, en tunne puoliakaan vastaantulijoista ja ainoa kosketukseni maaseutuun oli sen halki ajaminen kun tulimme Varkaudesta pääkaupunkiseudulle.

Mitenhän näitä lapsia enää kehtaa sivistyksen keskelle viedä?“, sanoi Helsingistä kylässä luonamme ollut sukulaisnainen, kun olin noin 15-vuotias. Sivistyksen, tuohduin, että metsäläisiäkö sitä ollaan heti, jos astutaan kehä kolmosen ulkopuolelle?

Ahahah, mistäs te ootte kotoisin, kun puhutte noin hassusti?“, sanoi vajaa parikymppinen poika kun ystäväni Tiinan kanssa juuri 18-vuotta täyttäneinä kävelimme tohkeissamme kohti Vantaan Ankkarockia kesällä 2005 ja kävimme läpi edellisviikonlopun meininkejä. Hieman hämmästyneenä taisin tokaista, että “varkauesta, mistäs työ?” tajuamatta lainkaan, mistä ihmeestä tuo hieman ärsyttävän oloinen pääkaupunkilainen muka tiesi, että ollaan jostain muualta.

Voi kuule, kyllä sinun mielesi vielä muuttuu kunhan vähän vanhenet. Pari vuotta vielä, niin alat jo miettiä takaisin kotiseuduille muuttamista“, sanoi ensimmäisenä Helsingin kesänäni pian eläkkeelle jäävä työtoverimieheni 20-vuotiaalle minulle. Ja en muuten todellakaan muuta, ikinä, koskaan milloinkaa, vaikka maksettaisiin, tuhahdin takaisin ja jäin kiukusta täristen katsomaan, kun mies naureskeli tuohtumukselleni. Minä olin 13-vuotiaana päättänyt, että Helsinkiin tieni vie, ja sehän vie ja kyllä minä tässä vaiheessa elämää jo tiedän, mitä siltä haluan.

Sä romantisoit liikaa, ei siellä asuminen mitään herkkua kuitenkaan olisi“, kommentoi blogini lukija, ja puki sanoiksi kaikkien aina anopista helsinkiläisystävieni ajatuksiin yhden 26-vuotiaan kotiseutuun höyrähtäneen minun kaipuusta. Niin romantisoinkin. Mutta mitä muuta unelmat ovat kuin romantisointia? Eikö se ole niiden perimmäinen tarkoituskin? Ajatus jostain tavoiteltavan arvoisesta hyvästä, joka tekisi onnelliseksi? Kuka muutoksesta edes haaveilisi, jos lähtökohta jo olisi, että ei se mitään kuitenkaan paranna?

Ja tässä minä olen, muutamaa viikkoa vaille 27-vuotiaana, eikä minusta ole tuntunut missään niin kodilta kuin täällä oman kotikaupunkini katuja kulkiessa. Kun tiedän, miksi Savontiellä on kaksi bussipysäkkiä melkein peräkkäin, kun tiedän, kuka on missäkin kulmatalossa aikoinaan asunut. Kun tiedän, mitä tarkoitetaan Sokoksen risteyksellä, vaikka tässä kaupungissa ei ole ollut Sokosta lähes 30 vuoteen ja kun tiedän, mikä rakkaustarina on syttynyt ravintolassa Taipaleen kanavan lähellä, vaikka kyseinen rakennus on ollut hylättynä jo vuosi kausia. Joskus pitää käydä kaukana nähdäkseen lähelle, olla isossa kaupungissa tajutakseen olevansa pienen kaupungin ihminen. Ja joskus omien valintojen takia paluumuuttohaaveet eivät tunnu realistiselta edes seuraavan kymmenen vuoden aikana, mutta silti niistä en aio luopua. En aio lopettaa vuosia kestänyttä kotikaipuuvalitusvirttä blogissani, en aio hetkeäkään uskoa, että täällä perheen ja suvun ja kodin keskellä ei olisi sellaista kuin olen haaveillut, enkä aio hetkeäkään esittää, että tiesin jo 20-vuotiaana mitä elämältäni haluan. Sillä jos jotain olen elämästäni oppinut niin sen, että mikään maailmassa ei ole mustavalkoista eikä missään ole niin onnellinen kuin kotona.

 


tiistai 15. heinäkuu 2014

Ihan mustaa

mekko : vila | laukku : gina tricot | kengät : birkenstock/weekday

Kaksi kokonaista päivää. Se riitti. Nyt on laukku taas pakattu, kukat kasteltu ja kyyti järjestetty mökilleLomalle. Varkauteen. Huomenna tai torstaina minun sinne junailla piti, mutta kun tämä nyt vähän yllättäenkin järjestyi jo tiistaille, niin lähdetään sitten tiistaina. On tämä Helsinkikin puolensa näyttänyt, ja sunnuntai maailman parhaassa seurassa muistuttanut, että on täälläkin hyvä, mutta en minä silti lomalla yksinkertaisesti osaa olla täällä kotona. Himassa. Hesassa. Tähän saamattomuuden määrään toki vaikuttaa paljon pieni kesäflunssa, joka sunnuntai-iltana iski ihan voimalla päälle, mutta kotona ei-minkään tekeminen on yhtäkkiä jotenkin kamalan ahdistavaa ja arkista, joten kun on mahdollisuus valita, menen tekemään sitä takaisin sinne, missä sielu lepää ja zen viettää päiviään. Helsingissä ja omassa kotikolossa ehtii olla mainiosti 11 kuukautta vuodessa, joten ehkä tämä rytmi palaa sitten elokuun puolella ja koti-illatkin tuntuvat taas kivoilta. Tämä kesä on nyt ihan tällaista böndeilyaikaa, joten koitetaan kestää itse kukin, pus! :3